2. kerros
Suur-Savon museon perustaminen
Museolaitoksen ja siihen liittyvien akateemisten oppiaineiden kehitys oli 1800-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla vilkasta. Myös 1800-luvulla perustetut tieteelliset seurat kuten Muinaismuistoyhdistys ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vaikuttivat kulttuuriperintöalan ja sen organisaatioiden kehitykseen. 1800-luvun lopulla myös kotiseutuharrastus ja siihen liittyvä paikallismuseotoiminta oli vireää. Taustalla kupli kansallisuusaate. Tämä ajan akateeminen ja aatteellinen ympäristö innosti aktiivisia ihmisiä keruuprojekteihin, jotka kohdistuivat menneisyyden esineisiin ja kansanperinteeseen. Keruuta toteutettiin 1800-luvun loppupuolella eri puolilla maata, eri tahojen toimesta. Museokokoelmaan valittu, kansa(kunna)n menneisyydestä todisteeksi tulkittava ja kertova esine teki työtä sen tulevaisuuden eteen, jos myös yleisemmin sivistyksen, tieteen ja kehityksen edistämiseksi. Paikallismuseot keskittyivät oman kotiseutunsa ominaispiirteisiin sen esineistöä tallentaen. Isänmaanrakkaus kasvoi kotiseuturakkaudesta. Suur-Savon museohankkeen alkutaival ja museon kokoelmien kartuttamiseksi varhaisina vuosina tehty seudun esineistön keruu kytkeytyvät tähän 1800-luvulla käynnistyneeseen kehitykseen.
Suur-Savon museo on saanut alkunsa Suur-Savon Nuorisoseurojen keskusseuran aloitteesta vuonna 1910. Nuorisoseuraliike syntyi 1800-luvulla ja levisi laajalle maakuntiin mm. yliopistojen osakuntien ja muun yhdistystoiminnan kautta. Suur-Savon nuorisoseurojen keskusseuran tavoitteena oli kansalaisten tiedollisen sivistämisen ja nuorison tapa- ja moraalikasvatuksen lisäksi isänmaanrakkauden ja kansallisaatteen edistäminen. Kulttuurihistoriallisen kotiseutumuseon perustaminen sopi näihin pyrkimyksiin mainiosti. Museoajatusta lähtivät pian tukemaan myös Mikkelin läänin maanviljelysseura ja kotiteollisuusyhdistys.
Eräs innokkaista ja aktiivisista ihmisistä museoprojektin takana oli vuonna 1862 Joroisissa syntynyt, rautateillä ratamestarina palvellut nuorisoseuramies Aleksanteri Rytkönen. Rytkönen oli mikkeliläisen yhdistystoiminnan, rakentamisen ja yhdyskuntasuunnittelun aktiivi, joka oli varsin monessa mukana 1900-luvun alun Mikkelissä. Nuorisoseuralaisten lisäksi, vuonna 1929 perustetulla Suur-Savon museoyhdistyksellä oli aivan olennainen merkitys museolle: yhdistys kehitti ja ylläpiti Suur-Savon museota vuosikymmenten ajan. 1970-luvulla museon hoito ja omistus siirtyivät yhdistykseltä Mikkelin kaupungille.
Venäläinen tarjoilutapa
Yllä olevassa kuvassa on erään Mikkelin päämajassa nautitun päivällisen ruokalista 1940-luvun alusta. Ateria on nautittu venäläisen tarjoilutavan mukaisesti. Venäläinen tarjoilutapa on edustanut länsimaissa ruokailutapojen valtavirtaa jo noin 200 vuotta eikä siihen enää viitata tällä nimellä, service à la russe – jos tähän jo kauan sitten vakiintuneeseen tarjoilutapaan ylipäätään kiinnitetään enää huomiota.
Ensimmäinen maininta venäläisestä tarjoilutavasta Venäjän ulkopuolella liittyi Venäjän Ranskan suurlähettilään illallisiin Pariisissa 1810. Ranskasta tarjoilutapa levisi muualle läntiseen Eurooppaan. Service à la russe tarkoittaa käytännössä sitä, että annokset on koottu ruokailijoiden lautasille jo valmiiksi keittiössä ja kukin ruokalaji tarjoillaan vuorollaan.
Venäläistä tarjoilutapaa oli edeltänyt Euroopassa, myös Suomessa, 1700-luvulla vallalla ollut ranskalainen tarjoilutapa, service à la francaise. Ranskalaisessa tarjoilutavassa pöytään katettiin kerralla tarjolle useita ruokalajeja erilaisissa tarjoiluastioissa, jotka oli aseteltu harkitun symmetrisesti pitkin pöytää. Saman aterian puitteissa saattoi olla kolme kattausta. Ruokailijat valitsivat omille lautasilleen pöydällä olevista antimista mitä tykkäsivät.
Ranskalainen tarjoilutapa tuli kalliiksi, tuotti hävikkiä, ja ruoka ehti helposti myös jäähtyä ennen kuin se pääsi suuhun asti. Venäläinen tarjoilutapa tarjosi ratkaisuja näihin ongelmiin. Sen myötä tulivat käyttöön myös varsinaiset menut – tiedoksi ruokailijoille, mitä aterialla oli odotettavissa. Ruokalajin ja juoman (sopivaksi katsotun viinin) yhdistäminen alkoi myös tulla tavaksi venäläisen tarjoilutavan myötä.
Ranskalainen ja venäläinen tarjoilutapa elivät kauan rinnakkain ja se kumpaa kulloinkin käytettiin, riippui juhlan luonteesta ja tilanteesta sekä talon emännän mieltymyksistä.
Tina-astiat
Tinasta valmistetut astiat kuten lautaset ja tuopit olivat Suomessa tavallisia vielä 1700-luvulla. Tina-astiat ja muut tinaesineet kuten kynttilänjalat valmistettiin valamalla ja sorvaamalla. Lopuksi pehmeää tinaa saattoi helposti koristella kaivertamalla. 1700-luvun kuluessa posliinin tarjonnan lisääntyminen ja sen hinnanlasku tekivät siitä kuitenkin kilpailijan, joka suurelta osin syrjäytti tinaiset astiat maan asukkaiden astiahyllyiltä, yhteiskunnan varakkaammista kansanryhmistä alkaen. Posliinin tarjonta lisääntyi, kun Ruotsin vuonna 1731 perustettu Itä-Intian kauppakomppania toi maahan huomattavia määriä kiinalaista posliinia. Lisäksi edullinen englantilainen piiposliini lisäsi posliiniastioiden tarjontaa ja saatavuutta. Posliinin tuontia tapahtui myös Venäjältä, Ranskasta ja Saksasta, vaikka pitkin 1700-lukua asetettiin erilaisia tuonnin hillintään tähtääviä rajoituksia. Myös Ruotsissa perustettiin 1700-luvulla posliini- ja fajanssiastioita valmistavia tehtaita, mikä osaltaan vaikutti tilanteeseen. Fajanssi oli posliinia edullisempaa, mutta esteettisiltä ominaisuuksiltaan siihen verrattavaa. Yleinen kehityksen suunta sai turkulaisen tinanvalaja Daniel Risingin tuskailemaan 1790-luvulla:
On merkillistä, kuinka käsityömme on viime aikoina taantunut, suomalaiset herrasväet käyttävät nyt posliiniansa, jota tänne suurkapteenit tuottavat suuria määriä ja jota tuodaan myös maateitse Venäjältä, minä puolestani en ole kuuteen kuukauteen valanut ainoatakaan vatia ja kuitenkin minulla on jokaista lajia, herrasväen kauppa käsittää jonkun maljan ja kynttilänjalkoja ja siinä kaikki, suomalaisen talonpojan ostos on tuoppi, pullo ja kynttelikkö, enempää tinaa hänellä ei ole…
Tinanvalajien osaaminen ei siis kuitenkaan aivan kertaheitolla jäänyt vaille kysyntää. Varakkaammankin väen keskuudessa yksittäisiä tai useampiakin tina-astioita ja esineitä edelleen käytettiin keraamisten astioiden ohessa. Risingin kommentti talonpojan ostoksista kuvaa myös eri yhteiskuntaryhmien välisiä eroja. Maaseudun pirteissä astiat olivat 1700-luvulla tyypillisesti puusta ja tinalla oli vielä arvoa. Talonpoikaisessa taloudessa esiintyi tyypillisesti joitakin yksittäisiä tinasta, hopeasta tai keramiikasta valmistettuja astioita. Tinanvalajia työllisti myös teollisuus, joka tarvitsi edelleen tinaisia astioita ja erilaisia laitteistojen osia.
Yllä oleva lainaus teoksesta:
Hyvönen, Heikki. 1983. Suomalaista keramiikkaa. Porvoo: WSOY. (s. 78)
Mutta ne luonnistu niin kehnosti ettei siitäkän tultu sen paremmaksi, sillä ne synty niin polosia, tekiänsä näkösiä, ettei ne kelvanneet kun jolle kulle tyhmemmälle.
Lainaus ja leike: Mikkelin Wiikko-Sanomia 4.5.1864, nro 18, s. 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Tuukkalan kalmisto
Tuukkalasta, noin 5 km Mikkelin keskustasta etelään, löytyi kesällä 1886 merkittävä kalmisto eli hautapaikka. Löytö oli sattumaa. Sotilaskasarmin harjoituskentän laidalla ollutta suurta kumpua oli ryhdytty tasoittamaan. Sotilaiden lapiot törmäsivät kuitenkin hyvin pian vanhoihin luihin ja esineisiin. Alueelta löytyi kymmeniä hautoja, joista monissa oli ihmisjäänteiden lisäksi esineistöä kuten työkaluja, koruja ja jäänteitä vaatteista. Joissakin haudoissa oli myös jäänteitä puuarkuista. Osa haudoista oli polttohautauksia. Alueella kaivettiin uudelleen 1930-luvulla, jolloin hautoja löytyi lisää. Kalmistoa on viimeksi tutkittu kaivauksin vuonna 2009.
Vuosikymmenten aikana kalmistoalueelta on löydetty arviolta 90–100 hautaa. Hautojen määrä on tätäkin suurempi, sillä on varsin mahdollista, että kaikkia alueen hautoja ei ole vielä löydetty. Esineistön ja ihmisjäänteiden runsauden ja hautapaikan pitkän käyttöajan vuoksi Tuukkalan kalmisto tarjoaa kiinnostavaa tietoa menneestä, etenkin tutkimusmenetelmien jatkuvasti kehittyessä. Uusimpien radiohiiliajoitusten perusteella kalmisto on ollut käytössä 1200-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla, 1300-luvulla ja mahdollisesti vielä 1400-luvun alussa (Mikkola 2019).
Suur-Savon museossa on esillä kaksi muinaispukua koruineen: Tuukkalan muinaispuku (vitriinissä vasemmalla) ja värikkäämpi Mikkelin seudun muinaispuku (oik.). Molemmat on suunniteltu Tuukkalan kalmiston hautalöytöjen ja etenkin haudan nro 26 pohjalta. Edellinen puku on suunniteltu 1930-luvulla tuolloisten tietojen ja tulkintojen pohjalta. Mikkelin puku perustuu 1990-luvun tutkimuksiin ja tarkistuksiin. Sen on suunnitellut arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander. Haudan 26 vainaja oli nainen, jolla oli valtionarkeologi Aspelinin kaivausraportin mukaan reikä tai murtuma kallossa ja kauniit hampaat.
Luettavaa ja arkistolähteitä Tuukkalan kalmistosta:
Mikkola, Esa. 2009. ”The Mikkeli Tuukkala Cemetery – The 2009 Excavations and New Interpretations.” Fennoscandia archaeologica XXVI: 177-185.
Mikkola, Esa. 2019. ”Mikkelin Tuukkalan ruumiskalmiston ajoitus.” Teoksessa Monttu auki – Arkeologisia kenttätutkimuksia 2. Museoviraston julkaisuja 12., toimittaneet M. Niukkanen ja S. Perälä, 58–77. Helsinki: Museovirasto.
Sinihameet kultavyöt. Suomalaisia muinaispukuja. 2006. Toimittanut Helena Luoma. Tampere: Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuus ry & Opintotoiminnan keskusliitto ry.
Valtionarkeologi Aspelinin ja majuri Tuderusin kaivausraportit vuodelta 1886 löytyvät digitoituna Museoviraston Kulttuuriympäristön palveluikkuna palvelusta (Kyppi): https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/portti/read/asp/default.aspx, kohdasta Kulttuuriympäristön tutkimusraportit. Ne löytyvät hakemalla arkeologian raportteja esimerkiksi hakusanalla Tuukkala. Huom. Digitoiduissa aineistoissa Tuderusin raportteja voi löytyä Aspelinin raporttien yhteydestä.
Edellä mainittua hautaa nro 26 ja muita Tuukkalan varhaisimpia ja myös myöhäisempiä arkeologisia esinelöytöjä koskevat luettelokirjaukset löytyvät digitoituna Kyppi-palvelusta, Muinaiskalupäiväkirjasta: Museoviraston arkeologisten kokoelmien pääluettelo, Museoviraston Kansallismuseon kokoelma, arkeologisten kokoelmien esinekokoelma, KM 2481:1-344, https://www.kyppi.fi/to.aspx?id=126.43742.
3. kerros
Kaupungin ensimmäinen asemakaava
Museon 3. kerroksessa on Mikkelin pitäjän Kirkonkylän v. 1821 kartta. Kymmenen vuotta tämän kartan piirtämisen jälkeen ylitarkastaja Nordenstedt teki Mikkelille ensimmäisen asemakaavasuunnitelman. Nordenstedtin asemakaava ei toteutunut, mutta sen myötä tulevan kaupungin keskusta hahmottui nykyiselle paikalleen. Lääninmaanmittauskonttorin päällikkö F.F. Gylden loi uuden suunnitelman vuonna 1835. Siinä olennaista oli julkisten rakennusten sijoittaminen vyöhykkeeksi keskustaan. Tältä pohjalta työtä jatkoi myöhemmin 1830-luvulla arkkitehti Carl Ludwig Engel. Engelin kaava hyväksyttiin 1838, Mikkelin kaupungin perustamisvuonna. Engelin ajatukset välittyvät oheisesta karttakuvasta, vuodelta 1841.
Kuten kuvasta käy ilmi, Engel jäsensi suunnitelmassaan kaupunkitilan pääakselin ympärille, jonka päissä olivat kirkko pohjoisessa ja raatihuone etelässä. Akselin kahta aukiota, eli puistoa ja toria, yhdistää korttelin mittainen, markkinakojuin reunustettu katuosuus. Julkisten toimintojen vyöhykkeen muodostavat raatihuone, lääninhallintorakennus, maaherran residenssi, kirkko, koulun tontti ja lääninsairaala. Itse katuverkon rakentamiseen meni vuosia. Kirkkoa ei rakennettu Engelin kaavan mukaiseen paikkaan.
1830-luvun aktiivinen kaavoittaminen ei tullut tyhjästä. Suomesta oli tullut vuonna 1809 osa Venäjää, Suomen suuriruhtinaskunta. Tämän suuren maantieteellisen ja hallinnollisen muutoksen myötä oli tarvetta myös uudelle läänijaolle. Vuonna 1831 silloisen Kymenkartanon läänin, Savon ja Karjalan läänin sekä Viipurin läänin osista muodostettiin Mikkelin lääni. Mikkelin kaupunki on perustettu uuden läänin hallinnolliseksi pääkaupungiksi ja kauppakaupungiksi, Mikkelin pitäjän Kirkonkylän alueelle.
Likolampi
Mikkelin vuoden 1821 kartassa näkyy pieni vesialue nimeltään Likolambi.
Mikkelin kaupungin alueella on useita lampia, monet jääkauden perintönä. Likolammen vesiympäristön tila on huono, sillä lampeen on kohdistunut voimakasta kuormitusta vuosisatojen kuluessa. Ravintoloitsija Constantin Petroff kumppaneineen rakensi oluttehtaan lammen länsirannalle 1864. Kauppias J.G. Liukkosen viinapolttimo- ja spriitehdas nousi sen itärannalle 1871. Ennen teollista toimintaa lampea on ilmeisesti käytetty pellavan liotukseen – tähän viittaa lammen nimi. Likolampia on Suomessa itse asiassa useita, noin 2500 kappaletta. Liottaminen on yksi pellavan käsittelyn ensimmäisiä vaiheita. Eritoten 1800-luvulla pellavan liottamista tapahtui pienissä lammissa ja järvien rantavesissä laajassakin mittakaavassa etenkin, jos lähiseudulla oli tätä raaka-ainetta kuluttavaa tekstiiliteollisuutta. Liotus kuormitti lampia ja aiheutti happamoitumista. Likolammen rannalla liikkunut tunsi kuormituksen nenässään. Mikkelin Likolammen kuormitus on kuitenkin pääasiassa alueen teollisen toiminnan perintöä. Lampeen päätyi myös yhdyskunnan muita ”likavesiä”. Lammen äärellä oli myös vakiintuneita pyykinpesupaikkoja.
Likolammen tuntumassa myös asuttiin. Likolammen kaupunginosa syntyi 1860-luvun lopulla lammen ja Nais- ja Akkavuoren väliselle alueelle, kun kaupungissa ilmeni tarvetta kaavoittaa tonttimaata niille, joilla ei ollut varaa maksaa korkeita tonttihintoja ja rakentaa läänin pääkaupungin keskusta-alueen vaatimustason mukaisesti. Likolammen kaupunginosassa asui mm. puuseppiä, poliiseja, vanginvartijoita, suutareita, leskiä, pesijättäriä jne.
Telefoonisoiton päässä
Murtotietoja Mikkelistä -julkaisun mukaan Mikkelin Telefooniyhdistys välitti jo perustamisvuonnaan 1888 13 570 puhelua, vaikka jäseniä eli puhelinten käyttäjiä oli yhdistyksellä vain muutamia kymmeniä. Vuonna 1910 puhelujen määrä oli saman lähteen mukaan jo 540 496 (ja jäsenten yli 300). Aluksi puhelun soittaminen oli mahdollista ainoastaan Mikkelin alueelle. 1910-luvulla saattoi soitella jo myös mm. Kuopioon, Kouvolaan ja Helsinkiin.
Suur-Savon museon 3. kerroksessa on Mikkelin telefooniyhdistyksen puhelinluettelo 1890-luvulta. Puhelinnumeroita on luettelossa reilusti yli sata. Luettelosta löytyy kiinnostavaa väkeä. Tuukkalan kalmistolöydön vuonna 1886 sattumalta tehneen, 6. Suomen tarkk’ampujapataljoonan 22. Mikkelin (Tuukkalan) reservikomppanian päällikkönä toiminut everstiluutnantti Viktor Tuderus vastaa numerosta 16.
Tuderus osallistui Tuukkalan kalmiston kaivauksiin ja avusti valtionarkeologi J. R. Aspelinia hautojen dokumentoinnissa. Puolassa 1852 syntynyt Tuderus tosiaan löysi itsensä 1800-luvun lopulla Mikkelin seudulta, jossa hän omisti isältään perimänsä Löydön kartanon. Sitä ennen hän oli ehtinyt kouluttautua ja palvella mm. henkivartiokaartin rakuunarykmentissä Pietarissa ja osallistua Turkin sotaan 1877–1878. Taiteellisesti lahjakas Tuderus oli myös viettänyt aikaa Pariisissa, kaupungin suomalaisiin taiteilijapiireihin tutustuen. Sotilasuran jälkeen hän jätti Suomen, muutti Ranskaan ja ilmeisesti elätti itsensä ja puolisonsa ainakin osittain taidemaalarina. Puolison kuoltua ja maailmansodan ollessa käynnissä jo yli 60-vuotias Tuderus ilmoittautui vapaaehtoiseksi lääkintähenkilöksi sotasairaalaan Ranskassa. Tämä aihe, sotilaiden haavoittuvuus, oli tullut häntä lähelle Turkin sodassa vuosia aiemmin. Sotasairaalassa Tuderus tapasi nuoren Marie Marguerite Renée Florus-Blancin ja avioitui tämän kanssa. Tuderus kuoli 1925 ja hänet on haudattu Nizzaan.
Kirjallisuutta:
Gädda, Eva (toim.). 2009. Victor Tuderus: militär och målare: en skildring från rysk-turkiska kriget 1877–1878. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland.
Porvali, Martti. 2014. ”Viktor Tuderus – sotilas, taiteilija, frankofiili.” Teoksessa Porrassalmi. Etelä-Savon kulttuurin vuosikirja 2014 VII, toimittaneet Jutta Julkunen, Jorma Julkunen ja Osmo Pekonen, 72–83. Savonlinna: Savon maakuntamuseo. Savon Sotilasperinneyhdistys Porrassalmi.
Rytkönen, Aleksanteri. 1912. Murtotietoja Mikkelistä. Mikkeli: Kustannusosakeyhtiö Valonvalta. 2010 näköispainos vuoden 1912 painoksesta. Mikkeli: Mikkeli-Seura ry.
Polkupyörä
Museon 3. kerroksessa on 1800-luvun lopulla käytössä ollut velocipedi – polkupyörä, tiettävästi kaupungin ensimmäinen. Pyörällä on ajellut paikallisen apteekkari Grenmanin poika 1880-luvulla. 1880-luku oli polkupyöräilyn läpimurtoaikaa Suomessa. Useampi taho maahantoi etupäässä englantilaisten pyörätehtaiden polkupyöriä. Aivan jokapäiväinen näky ei pyörä Suomen pienemmillä paikkakunnilla ja maaseudulla kuitenkaan vielä ollut. Varhaisina vuosina pyörällä liikkuvia ihmeteltiin ja äimisteltiin, heille saatettiin tehdä myös kiusaa, ja eritoten hevosmiehet saattoivat suhtautua heihin liikenteessä vaarallisen välinpitämättömästi.
Museon pyörä on mallia, jossa satula on ylhäällä ison etupyörän päällä ja polkimet on kiinnitetty suoraan etupyörän napaan. (Huom. Tästä pyörästä varsinaiset polkimet ovat irronneet.) Huolimatta korkean, isopyöräisen mallin vaarallisuudesta – se lennätti polkijansa helposti tien pintaan kuoppaisilla teillä – oli sillä suosijansa: iso pyörä tuotti kovaa vauhtia ja tarkoitti näyttävää, taitoa vaativaa menoa, mikä oli monille urheilullisille nuorukaisille eli velocipedien alkuaikojen pääasiallisille käyttäjille juuri se juttu, josta pyörällä ”uljailussa” oli kyse. Pyöräilykypärän sijasta päässä oli usein ylioppilaslakki.
Matalat, nykyisiä polkupyöriä muodoltaan vastaavat, turvallisemmat mallit alkoivat kuitenkin yleistyä vuosikymmenen edetessä. Uuden voimaa välittävän ketjuvedon vuoksi vauhdistakaan ei tarvinnut tinkiä. Polkupyörän käytännön edut havaittiin nopeasti laajemman kansanjoukon keskuudessa. Pyörä oli kustannustehokas kulkupeli ja siitä tuli kilpailukykyinen vaihtoehto hevoselle monille niille, joiden täytyi arjessaan liikkua kilometrien matkoja päivän aikana. Myös sotaväkeen hankittiin polkupyöriä jo 1880-luvulla. Käyttäjäkunta laajeni edelleen vuosisadan lopulla.
Tuli on irti!
Museon 3. kerroksessa on esillä palontorjuntakalustoa: merkkitorvi, hosa, ämpäri, paloletkuja ja -ruiskuja, kypäriä sekä palohakoja ja -haarukoita. Hosa on moppia muistuttava väline, jossa on puinen varsi ja sen päässä pitkät naruhapsut. Märällä hosalla saattoi koettaa taltuttaa tulta. Palohakoja ja -haarukoita käytettiin palavan puurakennuksen hirsien käsittelyyn. Puurakennusvaltaisessa kaupungissa tulipalo oli vakava asia. Väljempää rakentamista edistävä kaupungin kaava (v. 1838) auttoi osaltaan kaupungin paloturvallisuuden edistämisessä.
1800-luvun loppupuolella kaupungin paloturvallisuuden eteen työskenteli palomestari, nuohooja, palovartijoita ja tornivahteja. Kaupungin ensimmäinen palotorni (v. 1842) sijaitsi nykyisen tuomiokirkon tienoilla. Myöhemmin vartiointi siirtyi Naisvuorelle. Vartija tarkkaili kaupunkia tornista ja teki hälytyksen, jos jossakin näkyi merkkiä tulipalosta.
1800-luvulla kaikilla kaupunkilaisilla oli velvollisuus osallistua palontorjuntaan. 1850-luvulla tämän velvollisuuden toteutumiseksi luotiin jopa kannustimia: ensimmäiset vesiämpärin palopaikalle tuoneet saivat rahallisen palkkion. Kaupunkilaisilla tuli olla myös kotonaan palontorjuntakalustoa eli vesitynnyri ja vesirattaat. Mikkelin WPK on perustettu 1878. Se osallistui kaupungin palontorjuntatöihin. Myös kaupungissa majaillut sotaväki osallistui palontorjuntaan, mikä osaltaan hidasti kaupungin oman palotoimen kehittämistä: sotilaiden toimintaan ja apuun saattoi tukeutua palotilanteissa.
Lääninvankila
Toimet, joita yhteiskunnat kohdistavat niiden sääntöjen vastaisesti toimineisiin henkilöihin, ovat samaan tapaan aikaan ja paikkaan sidottuja kuin itse säännötkin. Vankeusrangaistus eli henkilön vapauden rajoittaminen on näiden toimien uudemmasta päästä. 1800-luvun alkupuolelle saakka vankeudessa istuivat etupäässä vain ne, joiden oikeusprosessi oli kesken. Ennen vankeusrangaistuksen laajaa yleistymistä olivat sakot, häpeärangaistukset, ruumiinrangaistukset ja myös kuolemantuomio yhteisöjen järjestyksenpidon välineitä. Häpeärangaistusten käyttö oli maallisissa oikeuslaitoksissa kirkollisen oikeuden perintöä. Häpeärangaistuksia olivat esimerkiksi jalkapuuhun ja häpeäpaaluun määrääminen. Ruumiinrangaistuksena toimi esimerkiksi raippojen antaminen. Teloituspaikka sijaitsi 1700-luvun Mikkelissä nykyisen Urheilupuiston kentän alueella. Normaaleissa yhteiskunnallisissa oloissa ei Suomessa ole pantu kuolemantuomiota täytäntöön 1820-luvun jälkeen. Karkottaminen Siperiaan oli myös osa rangaistuspalettia Suomen suuriruhtinaskunnan aikana ja se oli toisinaan myös armahdettujen kuolemaantuomittujen kohtalo.
Mikkelin lääninvankila on perustettu 1840-luvulla. Tuolloin rakennettua kolmikerroksista, 120 vangille suunniteltua rakennusta laajennettiin huomattavasti 1880-luvulla sen huonon kunnon ja ennen muuta vankeinhoitoajattelun muutosten myötä. Vankeusaika oli rangaistus, mutta samalla sen katsottiin olevan rikoksentekijälle mahdollisuus kohti parannusta. Tästä syystä uuteen laajennusosaan tuli pieniä sellejä: yhteismajoituksesta siirryttiin parannusajattelun käytäntöjen mukaisiin omiin selleihin. Tämä oli ainakin pyrkimys seuraavien vuosikymmenten aikana.
Mikkeliläiset seurasivat vankilan laajennustöitä hieman kummastellen. Kaikki eivät ymmärtäneet, miksi vankilan asukkailla piti olla näin näyttävät puitteet. Jo alkuperäinen 1843 valmistunut vankilarakennus oli ollut silmiinpistävä kivirakennus tuon ajan Mikkelissä, jossa rakennuskanta oli puurakennusvaltainen. Nyt laajennettu vankila kohosi neljässä kerroksessa kaupungin etelälaidalla.
Museossa on muutamia Mikkelin lääninvankilan lahjoittamia esineitä. Joukossa on ns. liivirauta, joka on puettu vangille kuljetuksen ajaksi, kun hänet on siirretty paikasta toiseen. Liiviraudassa on vyötärön ympärille tuleva vyörauta, jossa on puolestaan ketjuilla kiinni kaularauta ja käsiraudat. Lisäksi vyöraudassa on edessä ketju jalkarautojen kiinnittämistä varten.
Leike: Mikkelin Sanomat 28.4.1887. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot.
Katulampun pimeydessä
Ennen katuvaloja olivat kaupunkien kadut pimeän aikaan reilusti nykyistä hämyisempiä paikkoja. Mikkelissä keskusteltiin 1800-luvun loppupuolella toistuvasti katuvalaistuksen hankkimisesta kaupunkiin. Jotkut olivat sitä mieltä, että asiassa kannattaa jäädä odottamaan uuden tekniikan eli sähkön saapumista Mikkeliin ja koettaa siihen saakka pärjätä vanhalla tutulla konstilla: jalankulkijat voivat valaista tietään kantamalla kädessä lyhtyä. Toki joillakin kulmilla oli jo katulyhtyjäkin, mm. kaupungin yrittäjät olivat hankkineet niitä omille ovilleen. Lehdissä kuitenkin kirjoiteltiin lisälamppujen tarpeesta ja uutisoitiin erilaisista kaupunkitilan pimeyteen liitetyistä tapaturmista.
Uutta tekniikkaa ei jääty odottelemaan vaan vuonna 1883 kaupunkiin asennettiin 65 petrolilla palavaa katulyhtyä. Näin Mikkeli sai katuvalot. Petrolissa oli joitakin huonoja puolia: toisinaan lasiset lyhdyt olivat niin nokisia, ettei valonliekki juuri päässyt valaisemaan ympäristöä. Lisäksi petrolilamput täytyi sytyttää yksitellen joka ilta. Lyhdynhoitajan työskentely ei aina saanut parasta arvosanaa kaupunkilaisilta – jotkut jopa epäilivät, että täyden kuun aikaan lyhdynhoitaja jätti lyhdyt sytyttämättä sillä ajatuksella, että täysikuu hoitaa kaupungin valaistuksen. Kaupunki ympäristöineen oli edelleen nykytilanteeseen verrattuna varsin pimeä paikka. Katuvalaistuskausi alkoi vuosittain syyskuun alussa ja päättyi huhtikuussa. 1900-luvun alussa kaupungin valaistuksessa siirryttiin sähkövaloihin.
Museon 3. kerroksessa on erilaisia ulkolyhtyjä. Vihreä kaasulyhty on palvellut valaisimena lääninhallituksen rakennuksessa maaherran asunnon kuistilla 1800-luvulla.
